Meikäläisen kortteerissa kevään merkittävin levyjulkaisu tapahtuu tänään. Helmi-levyt on lopulta saanut pihalle Jaakko Laitisen & Väärän Rahan nimettömän esikoisalbumin. Vuoden mittaan heitetyt kiivaat keikat ovat kasvattaneet odotuksia ja tehneet biisimateriaalin tutuksi. Levytetyssä muodossa on silti omat haasteensa, kun kyse on kuitenkin viime kädessä tanssimusiikista. Yhtyeen kaikinpuolinen musiikillinen ammattitaito ja nerokkaan Joose Keskitalon tuotanto pitivät kuitenkin odotukset korkealla myös albumin suhteen.

Pääsin tutustumaan levyyn etukäteen, ja helvetin hyvältähän se kuulostaa. Ei tosiaankaan tarvitse tuntea pettymystä. Tässä hieman mietteitä itse kustakin biisistä. Satunnaiset tausta-anekdootit perustuvat Jaakon kanssa eri yhteyksissä käymiini keskusteluihin, aika monet Tapanilan Palinka-sessioihin, joista tein jutun Lapin Ylioppilaslehteen. Siellähän mukana oli myös basisti Tuomo Kuure.

Huom! Tämä ei ole mikään objektiivinen levyarvostelu. Sellaisen kirjoittamiseen olen liian lähellä bändiä ja pidän liian varauksetta heidän musiikistaan.




Kenties se on osoitus itsevarmuudesta, että levy aloitetaan kappaleella, joka on eräällä tavalla geneeristä Väärää Rahaa. ”Kuu” kuulemma syntyikin siitä, että trumpetisti Jarkko Niemelä ”ei jaksanut soittaa” ja kajautti heti perään ilmoille hyvin tyypillisen melodian. Kieli keskellä suuta mennään myös sanoituksessa, jossa muistellaan yhteen yöhön jäänyttä mutta unohtumatonta rakkausjuttua. Jaakko tulkitsee lähes ylivedetyn pateettisesti. Meininki voisi lipsahtaa yli, mutta Janne Hastin vähän latinotyyppinen rumputyöskentely ja yleensäkin yhteensoiton luontevuus tekevät tästäkin kuitenkin toimivan esityksen. Silti voisi todeta, että Väärä Raha on päättänyt aloittaa levynsä sen vähiten hyvällä biisillä.

Sitten hypätäänkin suoraan yhteen parhaista. ”Hän ei lemmi mua” on kuultu keikoilla yleensä ensimmäisten biisien joukossa, ja veikkaanpa, että moni ensikertalainen on vakuuttunut viimeistään sen lähtiessä soimaan. Tässä puretaan sitten hieman syvemmälle käyneen lemmenjutun päättymistä ja sitä monelle tuttua tunnetta, kun toinen osapuoli ilmoittaakin rakkauden omalta osaltaan kuolleen, vaikka itsestä ei tuntuisi yhtään samalta. Tarinaan tuo oman mausteensa se, että kärsivä ja kertova osapuoli on itsekin pelimies: ”Luulin, vanha kettu aina pääsee pälkähästä / ennen ehkä pääsikin, vaan eipäs päässyt tästä.” Rakkaus tuli pyytämättä ja yllätyksenä ja lähti samaan malliin.

Kenties hienointa laulussa on kuitenkin se, että tämä melodraama on puettu hyvinkin rivakkatempoisen ja energisen musiikin asuun. Kontrasti on loistava ja aiheuttaa toimivan ”dancing with tears in my eyes” –tyyppisen viban. Tällaisissa kappaleissa Väärä Raha loistaa, ja kertosäkeen ponnekkaat ”Ei!” –taustahuudahdukset ovat mainio yksityiskohta. Tulee sellainen olo, että päättäväisyys ja tilanteen tunnustaminen toimivat avaimina sen yli pääsemiseen.

”Tummaa verta” on iskelmällisintä Väärää Rahaa. Melodisesti loistava kappale voisi helposti soida nykyisilläkin radiokanavilla, jos niiden ohjelmapäälliköt kulkisivat silmät ja korvat auki. Biisihän on silkkaa mustalais-kulkuriosastoa, ja Jaakko vetää sen juuri sopivasti ei-aivan-tosissaan esittäessään miestä, joka nukkuu kun muut ovat työssä, elää itse öisin eikä huolehdi huomisesta. ”Villin valssin nuoralla tanssin / Nuorani olkoon mun elämäni vain” on hyvä esimerkki hänen kyvystään pukea tämän alan kliseitä uusilta kuulostaviksi lauseiksi.

Paluu patetiaan tapahtuu ”Muistojen tiellä” –laulun myötä – se taitaakin olla uusin tai ainakin uusimpia levyn kappaleista. Tai siis Väärän Rahan ohjelmistossa uusin, sillä kannen perusteella kyse on serbialaisesta kansansävelmästä. Niissähän riittää ammennettavaa, vaikka Jaakko ja hanuristi Roinari levyttivätkin samaa materiaalia jo aiemmin Orkestar Business Classissa, ja vaikka nykyinen bändi keskittyykin hänen omiin sävellyksiinsä. Muistojen tiellä on kaunis balladi, jossa Niemelän buzuki on keskeisessä roolissa. Rovaniemeläisestä on hienoa kuulla, miten Jaakko laulaa selvästi artikuloiden ”mie jäin muistoin teille”. Ei mitään eteläsuomalaisuuksia, saatana.

Levyn ehdottomasti mielenkiintoisimpia esityksiä on ”Virvatulet”. Sitä ei meinattu saada toimimaan bändiversiona, ja lopulta Joose oli ehdottanut, että Jaakon kännykkäkameralla tallentama laulu ja kitara –demo laitetaan levylle sellaisenaan. Nyt laulusta on saatu aikaan hyvä bänditulkintakin, mutta ratkaisu puolustaa silti paikkaansa. Lyhyt kappale toimii levyä hienosti rytmittävänä suvantona. Biisin sanoitushan on hyvinkin synkkä, ja demoversion soundi, joka kuulostaa tulevan kellarista tai hyvin vanhalta blueslevyltä, alleviivaa tätä entisestään. Mitä ne virvatulet ovat, joiden perässä laulaja tuhoonsa kulkee? Se jää kuulijan mielikuvituksen varaan. Mahdollisia vastauksia voi etsiä levyn muiden kappaleiden aihevalikoimasta.

”En saa rauhaa” on parissakin suhteessa poikkeuksellinen: Jarkko Niemelä on säveltänyt sen yhdessä puolisonsa Lucien eli Lulubyn kanssa, ja jälkimmäinen myös esittää sen Jaakon kanssa duettona. Kappaleen piti alkujaan olla kärsineen miehen pahalle naiselle laulama, mutta epäilemättä sitä on parantanut oivallus, että mies ja nainen laulavat toisilleen, kumpikin toisen riivaamana. Kyse on suhteesta, jota ei saa poikki, vaikka pitäisi. Lulubyn puhdas lauluääni soi hyvin yhteen Jaakon kanssa, mutta levyesityksenä en ehkä kuule tässä ihan samaa kemiaa kuin livenä parhaimmillaan. Laatutavaraa silti.

Levyn definitiivinen juomalaulu on tietysti ”Sivutien kautta”, jonka kännihoilotusaspektista onkin otettu kaikki irti. Tahti on suorastaan marssimainen, ja yhteislaulukertosäettä on vankistettu ”Helmi-levyjen mieskuoron” kännisellä taustalaululla. Tekstin kannalta on onnekas yhteensattuma, että Rovaniemellä osoitteessa Sivutie 7 tosiaan toimi aikoinaan kuuluisa salakapakka, jonka taksikuskitkin hyvin tunsivat. Jatkoviinojen hakemisesta en muista kuulleeni juuri biisejä aiemmin, joten yksi tätäkin aihetta käsittelevä hitti pitää toki olla. Plussaa väliosan älämölöstä, josta erottaa lauseet ”Kuka se muija oli?” ja ”Roinari maksaa!”

Covereista toinen on romanialaisperäinen ”Muista onnen aikaa”, joka onkin täydellinen kaihoiskelmä. Levyversiossa Niemelän buzuki soi niin kuulaasti ja haikeasti, että iskelmäfiilis syntyy heti. Melodista täydellisyyttä ja Jaakon parhaita laulusuorituksia: tämänkin pitäisi soida Radio Suomessa. Tekstissä katsellaan mennyttä parisuhdetta siitä näkökulmasta, että hyviä hetkiä oli eikä se ole keneltäkään pois. Terve asenne, jollaista tässäkin maassa saisi olla enemmänkin. Eräänlainen antiteesi itsesääli-iskelmille.

Oma henkilökohtainen suosikkini saattaa olla ”Saippuakupla”, Jaakon jo aika vanha biisi, joka on vähitellen saatu toimimaan aivan pirunmoisesti. Sikäli kuin oikein ymmärrän, sen rakenne hitaine säkeistöineen ja kiihtyvine kertosäkeineen on perua ainakin Hortto Kaalolta ja oletettavasti näitä paljon vanhemmastakin mustalaismusiikista. Rakenne vaatii sitä, että bändi svengaa ja soittaa hyvin yhteen, ja Väärä Rahahan soittaa, ehkä jopa puoli kahteen.

Keikoilla biisin on spiikattu kertovan ”kansainvälisestä taloudesta”. Selkokielellä sen sanoma on, ettei raha tai tavara ole tärkeintä omaisuutta. Onni ei löydy kartanoilta vaan tieltä. Tässä mielessä kyse on anarkistis-vasemmistolaisesta manifestistä, jonka totuudellisuutta ei voi kiistää varsinkaan nousuhumalassa, kun sitä eniten tekee mieli päästä rahoistaan eroon.

Lopulta kompaktin mittainen levy sitten päättyy ehkä kaikkein isointa aihetta käsittelevään lauluun. ”Elämä voittaa” on pelimetaforaan puettu lausunto siitä, että kaikki on lainaa ja kuollessa se vaan maksetaan takaisin, mitään omaa siinä ei mene. Siksi elämää on elettävä rohkeasti, pelkäämättä tappioita, eihän sitä voittaakaan voi. Kappale on nopea, energinen ja soveliaan elämäniloinen. Tällainen levy pitääkin päättää tällaiseen biisiin. Haikeita fiiliksiä tulee koettua matkan varrella, mutta lopullinen jälkimaku Väärän Rahan touhuista on aina ollut myönteinen.

Tags: mainonta, musiikki, väärä raha
Current Location: Harjukatu