?

Log in

No account? Create an account
entries friends calendar profile Previous Previous
vastapaavi
Viimeisimmän silmiini sattuneen tiedon mukaan Norjassa riehuneen hahmon päättämien viattomien ihmiselämien määrä on 92. Sosiaalisissa medioissa on jo ehditty huomauttaa, ettei se ole suurikaan luku joka päivä nälkään kuolevien määrään verrattuna. Ei olekaan. Ikään kuin meitä haluttaisiin oikein asiasta tehden muistuttaa kaiken suhteellisuudesta, kuoli samana viikonloppuna vielä eräs oman surullisen elämänkohtalonsa periaatteessa itse valinnut miljonääri, lahjakas laulutaiteilija Amy Winehouse. Mutta. Ei kaikki ole numeropeliä. Kaikkia asioita ei myöskään tarvitse aina asettaa toisiaan vastaan. Amy Winehousen kuolema oli surullinen tapaus, nälänhätien, tautien, sotien ja yleisen epäoikeudenmukaisuuden päivittäin aiheuttamat kuolemat ovat moraalinen ja reaalinen katastrofi, ja Norjan tapahtumista on silti oikeus ja täysi syy olla pöyristynyt. En soisi, että me hyvinvointiyhteiskunnissa käsittelisimme sinänsä perusteltua syyllisyyttämme maailman kohtuuttomuuksista ruoskimalla itseämme siihen määrään, että alamme pitää tällaisia tolkuttomia pahuuden tekoja vain oikeudenmukaisina kompensaatioina muulle maailmalle aiheuttamistamme kärsimyksistä.

Vakaumuksellisena vapaamielisenä olen aina pitänyt vapaamielisyyden keskeisenä ongelmana sitä, että suvaitsemattomuutta suvaitaan liikaa. Tämä kompastuskivi on tavallaan kirjoitettu aatteeseen sisään. Jos me kaikki ajattelisimme ja toimisimme järkevästi ja kohtuullisesti! Me joudumme kuitenkin toimimaan maailmassa, jossa monikaan ihminen ei tee niin. Jos suljemme itsepintaisesti silmämme siltä todellisuudelta, jossa vihollisemme toimivat, annamme kaikki aseet heille.

En tietenkään kannata yhteiskuntaa, jossa 92 ihmisen tappaminen voitaisiin kattavasti ehkäistä. Vaikea sellaista olisi kannattaakaan, koska siihen ei voida koskaan, missään yhteiskuntamallissa, päästä. Mutta vakavat yrityksetkin siihen suuntaan merkitsisivät vapauden oleellista rajoittamista: rinnastuksena tulee mieleen kokoomuslainen hyvinvointivaltioretoriikka, jossa hyvinvointivaltio olisi tuhottava, jotta voitaisiin pelastaa hyvinvointivaltio.

Ei siis rajoitusten tie. Me emme saa pelata noiden pahuuden kätyreiden säännöillä. Meidän pelimerkkimme tulevat siitä, että meitä on enemmän. Meidän on vain tehtävä se selväksi. Tämä ei ole oikea aika lässyttää median sensaatiohakuisuudesta, ilmapiirin yleisestä kyynisyydestä, rakenteellisesta väkivallasta tai huonosta kotikasvatuksesta. Tuo Norjan hahmo - en puhu ihmisestä, enkä keksi muitakaan halveksuntaani riittävän selkeästi ilmaisevia termejä - on 32-vuotias, omista teoistaan vastuussa oleva, selvän poliittisen agendan omaava ja sen markkinointiin pyrkivä. Minäkin olen tätä kirjoittaessani 32-vuotias, enkä kehtaisi perustella yhtään mitään lapsuuden traumoilla, sikäli kuin tuolla Danten alimman piirin tulevalla kanta-asiakkaalla sellaisia on. Norjan hahmo pyrki saamaan aikaan viitekehyksen, jossa vapaamielisen poliittisen käsityskannan tunnustaminen aletaan mieltää hengenvaaralliseksi teoksi. Samaahan ovat Suomessa yrittäneet Homma-foorumin ammattispämmääjät, jotka ovat tehneet mm. lukemattomien toimittajien ja tutkijoiden elämästä pienimuotoista helvettiä. Täsmälleen samaa tehdään myös vaikkapa Venäjällä, eikä Anna Politkovskaja ole ainoa esimerkki. Maailmassa vaikuttaa mahtavia voimia, joiden pääasiallinen tarkoitus on nitistää humanismi, ihmisrakkaus, toisista välittäminen. Ne eivät ehkä ole konkreettisella tasolla liitossa keskenään, mutta niihin on suhtauduttava kuin ne olisivat. Niillä on meihin nähden lähtökohtainen etulyöntiasema, koska ne ovat valmiita tappamaan. Me emme voi taistella niitä vastaan niiden aseilla, mutta me voimme, enemmistöä kun yhä olemme, ottaa julkisen tilan haltuumme. Me voimme, ja meidän pitää, sanoa jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, tuoda esiin jokaisessa mahdollisessa paikassa, että me vihaamme niitä, kaikkea mitä ne edustavat, että me halveksumme niitä ja kaikkea mitä ne edustavat, että jos me olemme ihmiskunnan edustajia, niin ne eivät sitä ole. Tästä paskasta on tultava loppu. Me olemme vihaisia, me olemme kyllästyneitä, ja me tulemme huutamaan sen ihan vitun kovaan ääneen.

Tags: , , ,
Current Location: Harjukatu
Current Mood: angry angry

Leave a comment
Perhana, kohtapuoliin enemmistö fanittamistani aktiiviuraa tekevistä suomalaiskirjailijoista alkaa olla minua nuorempia. Viimeisimpänä joukkoon liittyy kolmekymppinen Turkka Hautala, joka pääsi pari vuotta sitten ilmestyneellä Salo-esikoisromaanillaan jo Finlandia-ehdokkaaksikin. Tuo pikkukaupungin elämän kirjoa kuvannut episodiromaani oli hyvä, muttei unohtumaton. Tämänvuotinen Paluu ei ehkä ole saanut yhtä ylistävää vastaanottoa, mutta nyt Hautala on löytänyt itselleni läheisen aiheen ja käsitellyt sitä taitavasti, joten fanitus on tosiasia.

Romaani kertoo nimittäin pääasiassa alkoholista. On sen kehyksissä muutakin, ja kliseisempää: nuori mies palaa Helsingistä pieneen kotikaupunkiinsa, etsimään isäänsä ja tietysti myös itseään, paitsi reaaliaikaisesta ympäristöstään, myös lapsuuden ja nuoruuden muistoista. Mutta niin pojan kuin isänkin vaiheita tarkastellaan nimenomaan juoppoperspektiivistä.

Eikö alkoholi sitten ole, varsinkin Suomessa, kliseinen aihe? Vastakysymys: milloin olette viimeksi lukeneet tekstiä, jossa sen käytön syitä ja seurauksia olisi todella yritetty ymmärtää? Itselleni ei tule mieleen muuta kuin eräät Ketonen & Myllyrinne -sarjan sketsit. Yleensähän meille tarjotaan valistustarinoita tai hauskoja anekdootteja. Alkoholia pidetään kai liian banaalina keskusteemana kokonaiselle romaanille, mikä on täysin väärä asenne.

Juomisen ohella Paluu kytkeytyy myös kirjallisuuteen, siinä missä nämä kaksi asiaa tietysti kytkeytyvät väistämättä toisiinsa. Hautalan päähenkilö on nimeltään Väinö Linna - pienkustantajaksi varttuneemmalla iällä heittäytyneen isän hauska vitsi - mutta romaanin tärkein kirjailija on kuitenkin renttukuningas Bukowski, jonka esimerkki on viitoittanut Hessu-isän tietä niin kirjallisuustoimijana kuin juomarinakin. Isälle kuppi on maistunut, mutta pelkän juomisen sijaan hän on tehnyt siitä ideologian: juominen on vastarintaa, kapinaa, tylsän elämän jännittäväksi tekemistä, iloa ja riemua, naisia ja laulua. Raja tympeään alkoholismiin on kuitenkin helppo ylittää, ja juuri niin isälle on käynyt jo vuosia aiemmin. Siinä rytäkässä tuhoutui perhekin.

Pojalla on siis varoittava esimerkki, mutta hänellekin viina on maistunut, jopa siinä määrin, että hän tuntee jo opiskeluiässä asiasta ahdistusta. Yksi Hautalan keskeisistä pointeista on, että eri ihmiset juovat viinaa eri syistä. Aiheesta käydään romaanissa laskuhumalan ja pilven katkuinen keskustelukin, jossa tyrmätään ja parodioidaan kaikki kansanluonteen ja kieltolakihistorian tapaiset paraatiselitykset. Hessu-isä juo tehdäkseen elämästään sankaritarinan, poika taas tullakseen toimeen maailman ja ihmisten kanssa. Selvänä hän vetäytyy kuoreensa, ei osaa puhua muille eikä saa tyttöjä.

Hautalan viinanjuonnista maalaama kuva on realistinen ja sävykäs. Viina tosiaan aiheuttaa sen, että ihmisellä on hauskempaa, vastakkaista sukupuolta voi sujuvasti lähestyä, arjen harmaus tuntuu mielekkäämmältä, ystävyyssuhteet puhkeavat kukkaansa. Se myös tuhoaa elämiä ja voi tehdä ihmisestä säälittävän raunion. Nämä vastakkaiset vaikutukset voivat olla ainakin pituussuunnassa tarkasteltuna läsnä aivan saman ihmisen elämässä.

Paluu on romaanina deskriptiivinen, ei todisteleva. Jonkinlaisen sanoman sen loppusivuilta voi silti löytää. Ihmisellä on oltava sisältöä elämässään ja tarina, jota voi itselleen, itsestään, kertoa. Ellei ole, tilalle voi tulla alkoholi - tai Jeesus, tai politiikka, joskaan näitä vaihtoehtoja ei tässä romaanissa käsitellä.

Tags: , ,
Current Location: Harjukatu

Leave a comment
En pidä itseäni ennakkoluuloisena henkilönä, mutta tämän tapauksen kanssa kesti aika kauan. Chisun debyyttilevyn hitti "Mun koti ei oo täällä" on kyllä komea balladi, mutta jokin sen sanomassa viilsi paperihaavaa sydämeen. Psychobabble ja huonojen naistenlehtien retoriikka tulivat mieleen. Halutti kysyä laulajattarelta: tarkoittaako koti sinulle mitään muuta kuin sitä interiööriä, jonka näit Glorian sisustuserikoisnumerossa?

Sitten tuli Chisun toinen levy ja sen ensisingle Baden-Baden, joka pisti pienen pään vielä pahemmin pyörälle. Kepeän popkappaleen tekstissä työpaikkansa menettänyt kertoja keksii lyödä rahoiksi pullottamalla kyyneleensä ja myymällä ne terveysvedeksi Keski-Euroopan kylpylöissä asioiville jupeille. Raastoin hiuksia päästäni. Emoalbumi Vapaa ja yksin ilmestyi. Kuukausien mittaan se kasvoi aikamme toiseksi isoimmaksi hitiksi Jenni Vartiaisen jälkeen. En tajunnut. Pikkusiskoni kuunteli Chisua. Kävin juopottelemassa Mikkelissä, ja siellä kolmekymppiset ihanat työläisnaiset kuuntelivat Chisua. Kolmannen päivän aamuhumalassa aloin tajuta.

Sitten kului taas aikaa, yli puoli vuotta. Tuli juhannus, ja lauantaiaamu, jolloin en osannut soittaa Led Zeppelinin, Leevi-tribuuttilevyn ja vastaavien muodostamasta valikoimasta mitään muuta kuin Chisun kakkoslevyä. Soitin sitä vielä kotonakin, nauroin itselleni ja soitin, lupasin kirjoittaa tästä oudosta levystä, joka on sekä huono että nerokas ja juuri siksi suurmenestys.

Perusasiat Chisusta: upea säveltäjä ja sovittaja. Kukaan ei voi kiistää tämän suvereenin poptaiteilijattaren kykyä pelata erilaisilla popin traditioilla ja kuorruttaa ne klassisilla melodioilla. Hyvin ontuva sanoittaja. Kielikuvat menevät aivan vinksalleen, maailmankuva on juuri sen liikaa Cosmopolitania liikaa lukeneen Sibelius-Akatemian opiskelijan. Jos Von Hertzen Brothersin hippitylsimykset ovat teknisesti päteviä miespuolisia diibadaabailijoita, niin Chisu on samaa feminiinisessä kontektissa... mutta minä kuuntelen Chisua aika kevyesti mieluummin.

Ja miksikö? Koska Chisu ei laula kosmisesta rakkaudesta. Chisua ei voi kuvitella imemässä rakkauden mahlaa äiti Amman pikkusormesta. Oli Chisu sitten hyvä tai ei, ihan samassa baarisäätöjen, sotkuisten lakanoiden, aamuviideltä viimeistä siideriä juodessa heräävien ajatusten ja huonosti harkittujen Facebook-päivitysten maailmassa se on elänyt. "Miehistä viis!" -biisissä ei ole taitavan Bond-pastissin alla oikein mitään muuta pointtia kuin aito tunnetila. Parisuhdeväkivaltabiisi "Sama nainen" on suunnattoman pateettinen, mutta kun voi vain kuvitella, millaisia tunteita se herättää ihmisissä, joita asia koskettaa henkilökohtaisesti, tuntuu tuon kirjoittaminen todella typerältä. Superkepeä "Saaliit" on ehkä sittenkin aika fiksu analyysi tietyntyyppisistä parisuhteista, eikä se keskisormennäyttö, jona sitä alun perin pidin. "Etsijät" on aidosti koskettava tunnetila-analyysi ja "Yksinäisen keijun tarina" toimii kyynelkanavat avaavalla tavalla, jos muistaa juoda kymmenisen alkoholiannosta ennen sen kuuntelemista.

Se Baden-Baden... olisiko siinäkin kuitenkin pointti? Se on itse asiassa aika vittumainen, terävä biisi. Eiköhän se ole ironinen kannanotto siihen, miten meitä ohjaileva kapitalistinen koneisto pystyy muuttamaan herkimmänkin inhimillisen tunteen rahan ansainnan välineeksi. En edes mene siihen, millaista ironiaa Chisun tällä nimenomaisella kappaleella ansaitsemista euroista syntyy.

Oma suosikkikappaleeni on kuitenkin näennäisen hilpeä pettämisbiisi Kerrasta poikki. Se on taidokas Motown-pastissi, jonka tekstissä ei oikeastaan sanota mitään kovin kummallista. Mutta miksi me pidämme Motown-klassikoista? Koska niissä sävellys, sovitus ja sanoitus pelaavat täydellistä yhteispeliä jonkin perusasian ilmaisemiseksi. En ole kuullut suomenkielistä popkappaletta, jossa tässä olisi onnistuttu paremmin. Siinä ei ole mitään syvällistä, siinä ei ole mitään älykästä, ja siinä on onnistuttu kaikessa.


Tags: , ,
Current Location: Harjukatu

Leave a comment
Carpenters-diggailu ei ole rockiin kallistuvissakaan piireissä ollut enää aikoihin mikään juttu. Onhan siitä jo parikymmentä vuotta, kun amerikkalaiset vaihtoehtomuusikot levyttivät albumillisen versioita sisarusduon lauluista. Itse olen kuitenkin muodostanut läheisemmän suhteen Carpentersin viihteelliseen popmusiikkiin vasta tässä arviolta vuoden sisään. Carpenters on yksiöasujan moniin mielentiloihin erinomaisesti sopivaa musiikkia, oikeastaan kuulokuvallinen vastine paksuun peittoon kääriytymiselle.

Tämä kiteytyy parhaiten duon ehkä hienoimmassa kappaleessa Rainy Days And Mondays. Levollisen haikea laulu kertoo nähdäkseni hieman samasta aihepiiristä kuin eräs viime vuosien suosikkisävelmistäni, Kauko Röyhkän & Riku Mattilan Helvetti. Kyse on harvinaisesta ja haasteellisesta laulunaiheesta, vaikka se onkin sukua tavanomaiselle yleismelankolialle. Näiden kappaleiden eksistentiaalinen melankolia menee kuitenkin syvemmälle, koska se ei johdu mistään sormella osoitettavasta tekijästä. Carpentersin otsikon vihjaamat tekijät, sade ja maanantai, eivät nekään esiinny Roger Nicholsin ja Paul Williamsin tekemässä biisissä konkreettisina, vaikka Karen Carpenter laulaakin juuri näiden asioiden saavat hänet alakulon valtaan. Ne enemmänkin symboloivat kuvatun olotilan metafyysistä ja selittämätöntä olemusta.

Jokaisella on varmasti omakohtainen tuntuma siihen, mistä tämä "the bluesiksikin" kutsuttu fiilis johtuu. Itse hakisin selitystä elämän perimmäisestä turhuudesta, siitä että kaikki tarkoitukset, jotka sille on osoitettavissa, ovat sittenkin pettävällä pohjalla. Näin ei pitäisi ajatella, eikä suurin osa ihmisistä suurimman osan aikaa ajattelekaan niin, mutta se on ikään kuin arjen pinnan alla vellova musta meri, ja välillä pinta hetkeksi pettää.

Uskon myös, että vakavasti masentuneiden ihmisten tilaa voidaan ainakin runouden kielellä puhuttaessa kuvata tilaksi, jossa nämä ajoittaiset synkkyyden pilkahdukset yleistyvät ja ottavat vallan. Anoreksiaan 33-vuotiaana menehtynyt Karen Carpenter tiesi varmasti, mistä lauloi. Tiedä sitten, missä määrin uskoi itse Rainy Days And Mondaysin sanomaan, joka lopulta kääntyy positiiviseksi, kuten popkappaleissa usein käy. Ahdistukselta pelastavaksi x-tekijäksi ilmoitetaan, kuinka ollakaan, rakkaus. Mutta ei ihmeenomaisena suunnattomana tunteena, vaan arkisena, lohduttavana tunteena, jonka syvin olemus on oikeastaan siinä, että se pelastaa yksinäisyydeltä tarpeen tullen ja vie ajatukset toisaalle.

Tämä on toki Hollywood- ja Brill Building -puhetta, johon aikuisen ihmisen on lupa suhtautua kyynisesti. Oleellista kuitenkin on, että eksistentiaalinen ahdistus on tosiasia, ja sitä on järkevää lääkitä jollakin. Epäilemättä rakkaan ihmisen seuralla, kun tämä on mahdollista, mutta Carpentershan on musiikkia ihmisille, joilla ei sitä mahdollisuutta ole. Biisin metatasolla Karen ja Richard tarjoutuvat ottamaan kuulijan elämässä tuon paikan, olemaan seurana siihen asti, että maanantai on vaihtunut tiistaiksi.

Carpentersin musiikin olemus on siis siinä, että kuulijan suhde siihen on sama kuin laulujen kertojahahmojen suhde heidät pinnalla pitäviin asioihin, milloin siihen rakastettuun, milloin Yesterday Once Moren nuoruudesta tuttuihin lemmenlauluihin. On traagista, ettei Karen Carpenter lopulta löytänyt itse elämäänsä tällaista asiaa, ainakaan riittävän kestävää.



Tags: , ,
Current Location: Harjukatu

Leave a comment
Tämän blogikirjoituksen innoitti Kalle Ahola. Tarkoitus ei ole hankkia skenepisteitä kertomalla monisanaisesti hänen huonoudestaan. Tämä kirjoitus kannattaa siis kirjoittaa, pahimpiin itsestäänselvyyksiin ei olla sortumassa.

Olisi aika turhaa kutsua Kalle Aholan musiikkia paskaksi. Paskaa on kai musiikki, joka ei välitä mitään sisältämäänsä ääntä syvempää informaatiota. Sellaistakin Kalle Ahola on viime vuosina tehnyt, mutta jos ajatellaan Don Huonoja - nuoruuden suosikkejani, en arastele myöntää sitä - joudutaan nimenomaan vahvojen tunteiden ja paljonpuhuvan zeitgeist-informaation äärelle. Don Huonot oli paljossa ylittämätön ruumiillistuma kaikelle sille, mitä suomalainen nuori kirjoja lukeva mies aikana ennen internettiä oli. Se että itse fanitin yhtyettä on myös mikrokulttuurista informaatiota. Se, että vihaan niiden musiikkia nyt, on edelleen mikrokulttuurista ja merkityksellistä tietoa sekin. Kyse ei ole vain allekirjoittaneesta, vaan paradigmojen ja asennoitumistapojen muutoksista tavalla, jotka ovat koskettaneet kaikkia minun ikäisiäni 90-luvun puolivälin ja 2010-luvun alun välissä.

Olipa kerran maailma, johon minäkin vasta heränneine teini-ikäisine aivoineni ilmaannuin. Siinä maailmassa kylmä sota ja kotimainen lama olivat muistissa mutta takana, ja odotushorisontti oli kirkkaamman sininen kuin kokoomuslaisen fantasia. Siinä maailmassa oli ihan luontevaa, että minua vain muutaman vuoden vanhempaa Kalle Aholaa pidettiin nerona, kun hän lauloi pienistä sievistä sienistä tai siskosta, joka tahtoo lentää. Eihän mikään ollut vakavaa kuitenkaan. Postmoderni ei ollut valinta vaan niin pitkälle levinnyt syöpä, että se synnytti etäispesäkkeekseen jopa rocktähden nimeltä Kalle Ahola.

Tietysti postmodernin ongelma on aina ollut kuvitelma siitä, että se edustaisi populaaria, aitoa kuvaa siitä mitä valtaosa ihmisistä tahtoo. Tämä on paskapuhetta. Don Huonot kituutti vuosikausia huonosti myyvänä kulttibändinä. He pääsivät rahoille vasta ryhtyessään tekemään radiorokkia, jossa kaikkein ärsyttävintä oli ehkä se laskelmoitu varhaisille Donkkareille luonteenomaisen persoonallisen ärsyttävyyden poistaminen tunnetilavalikoimasta. Sitten laulettiin että hyvää yötä ja huomenta, ja miksipä tekijöiden itsensäkään olisi pitänyt tietää, mitä sellainen lausunto voisi koskaan tarkoittaa.

Voisin ja haluaisin kuvitella Don Huonojen hajonneen siihen ristiriitaan, mikä musiikkinsa vakavasti ottavien muusikoiden ja peilikuvansa vakavasti ottavan pikkustaran välille väkisinkin syntyy. Joissakin avioeroissa molemmille osapuolille jaetaan heikoimmat kortit. Talo menee myyntiin, ja se oli ainoa arvokas asia. Von Hertzen Brothersin tuotoilla on toki uudet jo ostettu, mutta sillä hinnalla, että tehdään sisällötöntä ja sielutonta paskaa vatsalihasten ja kitarasoolojen suhteen pätevässä formaatissa tämän maailman mentaalisille toimitussihteereille.

Herra Aholalla taas meni loogisesti vielä huonommin. Huono suomirokki kiinnostaa tylsistyneiden studiomuusikoiden taustoittamana vielä vähemmän kuin nuoruudenystävien. Kun Aholan viimeisin omista biiseistä koostuva levy ilmestyi, kertoi hän haastattelussa, että nyt kyse on tositilanteesta. Jos levy ei myy, hän joutuu harkitsemaan muusikonuraansa uudelleen. Se levy vietti yhden viikon listan sijalla 40.

En tiedä, mitä harkintaa seurasi, mutta keväällä 2011 olen ensimmäistä kertaa 15 vuoteen vapaaehtoisesti ja runsain mitoin kuunnellut Kalle Aholan lauluääntä. Se ei erityisemmin johdu hänestä itsestään. Ahola meni levyttämään nipun säveltämiään Arto Mellerin runoja. Ne ovat loistavia runoja, eikä musiikillinen toteutus niitä pilaakaan. Hyvät runot pitää iskostaa kansan päihin tarttuvan melodian voimin, kuten Loiri taustavoimineen teki Eino Leinon klassikoille. Aholan levyn avausveto "Puukkobulevardi" on ytimekäs, loistava sävellys ja tulee onnistumaan tässä.

Tarpeeksi sitä kuunneltuani muistin Aholan pureutuneen suomalaiseen runoilijamyyttiin aiemminkin. Donkkareiden Kaksoisolento-levyllähän on teininä syvästi rakastamani tulkinta Waltarin nuoruudenrunosta "Sininen yö". Kun Puukkobulevardia ja tätä kuuntelee peräkkäin, tajuaa ainakin sen, ettei Ahola ole kaksikymppisestä nelikymppiseksi muuttunut mihinkään. Hän on edelleen se runoilijoiden bändäri, joka osaa tulkita ihastuksensa kohteita melkein muttei ihan. Nähtävästi hänen diggaamansa mielenmaisematkaan eivät ole muuttuneet.

Sinisessä yössä matkustellaan ympäri romanttisia Euroopan kaupunkeja ja sateisia öitä vahvan tunnetilan perässä. Puukkobulevardissa matkustellaan ympäri lama-ajan Vaasiksen baareja vahvan tunnetilan perässä. Erotuksena se, että Waltarin tekstissä runon sininen kukka on ihan käden ulottuvilla, kun taas Mellerillä joku ehti jo talloa sen kaatuneen kaljan lammikkoon Harjukadun ja Vaasakadun "jakokulmassa". Kotia ei kummallakaan runoilijalla ole, toisella Cellan vessa, toisella jyrisevä asemahalli.

Kalle Ahola taas versioi juuri näitä runoilijoita siksi, että koko hänen muusikonuransa on ollut täysipainoisen taiteellisen ilmaisun etsintää siinä missä Waltari etsi lopullista, sielunsa rauhoittavaa rakkautta ja Melleri edes jotain lääkettä sielunsa levottomuuteen. Ahola on derivatiivisuuden mestari, joka joutuu käyttämään keppihevosenaan itseään suurempia neroja. Hänellä on varmasti oikeakin koti, kiva vaimo ja Riidankylväjän teostotuotoilla hankittu taulutelevisio. Jos sammutetun taulutelevision ruutua tuijottaa tarpeeksi kauan, näkisikö siellä kuitenkin itsensä?

Tags: , , ,
Current Location: Harjukatu

Leave a comment
Tiedättekö, on aika hienoa olla ihminen, joka vielä 32-vuotiaanakin jaksaa tuntea suurimmat tunteensa uunituoreen popmusiikin tahtiin. Aika usein ajattelen, etten enää ole sellainen, että 30-luvun kantri tai Richard & Linda Thompsonin parisuhdelevyt riittävät. Mutta eihän se niin ole. Vuonna 2011 on jo ehtinyt ilmestyä paljon saatanan hyvää popmusiikkia. Tässä pikaesittely kahdesta kappaleesta, joita olen viime päivinä kuunnellut pakkomielteisesti.

Duran Duran on tietysti kaikkea muuta kuin ajankohtainen orkesteri nyt 30 vuotta läpimurtonsa jälkeen. Sitäkin hämmentävämpää, että nuo kasarikekkeruusit ovat ilmeisestikin tehneet parhaan levynsä sitten Live Aidin. Keväämmällä ilmestynyt All You Need Is Now ei tietenkään ole samanlaista pään räjäyttävien maksimalististen ajantasaissoundien juhlaa kuin Duranien kultakauden klassikot - pikemminkin fiksusti hillitty päivitys, joka kuulostaa riittävästi aidolta asialta, mutta ei yritä väittää, että paluuta noihin aikoihin enää olisi. Olennaista kai on, että se on täynnä hienoja biisejä. Ja niistä klassisen Duranin naurettavuutta, eksotiikkaa ja mystiikkaa on eniten kuusiminuuttisessa neroudessa nimeltä "The Man Who Stole a Leopard".

Duran Duranhan on yhtye, jonka kaikki hienot biisit perustuvat täydelliseen vieraantumiseen todellisuudesta. Se on elektronisen popin vastine lohikäärmeiden tappamisesta kertovalle fantasiametallille - onneksi loistavaa musiikkia eikä kitaroiden ja tuplabasareiden väärinkäyttöä. Kurttuotsaiset popkirjoittajat määrittelivät kasarilla tämän purjehduksesta, supermalleista ja monacolaisista yökerhoista tykkäilevän yhtyeen thatcherismin lieveilmiöksi, mutta tämä on väärä analyysi. Thatcherismin lieveilmiö puhtaimmillaan ilmaantui brittiläiseen popmusiikkiin vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin, kun rautarouvan valtakaudella varttuneet Gallagherin veljekset jaksoivat käyttää kiistattomia lahjojaan vain sen kahden vuoden verran, joka heiltä kesti varmistaa ylellinen elämä hautaan saakka. Tämän tajutakseen ei tarvitse kuin kuunnella järjestyksessä Oasiksen kolme ensimmäistä levyä, joiden mittaan pyrkyriproletariaatin nälkä vaihtuu aste asteelta pöhöttyneeksi kokaiinikrapulaksi.

Duranit taas olivat punkvuosien teinejä, jotka ehkä tykkäsivät diskomusasta yhtä paljon kuin Sex Pistolsista, mutta noudattivat musiikillis-esteettisistä eroavaisuuksista huolimatta vuoden '76 keskeisintä agendaa: maailma sopeutukoon sinun unelmiisi, ei toisin päin. Niin hyviä he olivat, että maailma muokkautui heidän näköisekseen. 80-luku oli vuosikymmen, jolloin väritelevisio tuli länsimaissa lopullisesti kaikkien ulottuville, ja juuri tämä on Duran Duranin legendaarisuuden perusta.

Voiko Duran Duran siis olla vuonna 2011 muuta kuin anakronismi? Ei tietenkään. Mutta kuka sanoo, että kaikki anakronismit olisivat tuomittavia? Itse asiassa juuri nyt, kun pääosa uudesta listapopista perustuu identtisiin tapoihin käyttää autotunea ja alusvaatteita väärin, me nimenomaan tarvitsemme anakronistista poppia, joka on samaan aikaan härskimpää ja viattomampaa kuin nämä Keshat ja Flo Ridat.

Mistä The Man Who Stole a Leopard kertoo? No, se kertoo seksistä. Miten se kertoo siitä? Ei yläasteen sanastolla. Eeppisen ja ylvään kappaleen melodiakin jo viittaa johonkin elämää suurempaan, runoilijoiden vuosikymmeniä myöhemmin laulamaan - ei hikiseen panoon Rastilassa sijaitsevan yksiön runkopatjalla. Duran Duranin maailmassa eletään aikaa ennen HIV:tä, eikä vaarallinen seksi tarkoita outoa kutinaa jalkovälissä parin viikon päästä vaan metafyysistä tapaa päästä hengestään. Niinpä biisin pintataso kertoo miehestä, joka vangitsee ja kesyttää leopardin, mutta ei koskaan voi olla varma siitä, kumpi lopulta hallitsee toista, naaraskissa vai mies. Hyvin tiedetään, ettei villipedoista ole lemmikeiksi hetkeä pidempään.

Biisi päättyy absurdiin ja täysin loogiseen puheosuuteen, jossa naispuolinen uutistenlukija kertoo miehen ja hänen asunnostaan löytyneen leopardin oudosta tapauksesta. Jokainen keskimääräistä liikkuvaisemman kumppanin kanssa elänyt ihminen voi myötäelää. Hämmentävällä tavalla rakkaudessa ylilyödyimmät metaforat ovat eniten totta.



Jos eläisimme edelleen Duran Duranin kulta-aikaa, olisi ärsyttävä ruotsalaisdiiva Lykke Li iso maailmantähti. Nyt hän on vain hipsterien diggaama puolistara, mutta eivätpä Duranitkaan enää miljoonia levyjä myy. Juuri sellaista aikakautta tässä eletään. Haastattelujen perusteella Lykke Li on äärimmäisen hankala ihminen, ja Vaasankadun Bar Molotowin mukavin baarimikko soittaa hänen biisejään vähän liikaakin, mutta eihän siitä mihinkään pääse: naisen keväällä ilmestynyt Wounded Rhymes -albumi on mestariteos.

Levyllä on muutama ylittämätön helmi, mutta henkilökohtaisten fiilisten takia nostan niistä nyt esiin huikean 60-luku -pastissin "Sadness Is a Blessing". Biisi on täydellinen toisinto Ronettesin tai Shirellesin tyttöbändiklassikoista ja Motownin varhaisvuosista. Joka ikinen palikka on veistetty täsmälleen kolonsa kokoiseksi. Eleginen rumpukomppi, hienovaraisesti särkyvä tytönääni, kellonkumahdukset, kertosäkeen kaiku. Täydellinen kertosäe, jota lapset voisivat laulaa mukana kevätjuhlassa.

Ja miten se kertosäe menee? "Sadness is a blessing / Sadness is a pearl / Sadness be my boyfriend / Oh sadness, I'm your girl." Se on puolikieliseltä ruotsalaiselta ihan sairaan hienosti sanottu. Se on oikeastaan hyvän poplyriikan ydinmehua, a-luokan modernismia, monimutkaisen asian tiivistäminen talven ensimmäisiä putovia lumikiteitäkin selkeäpiirteisemmiksi ja kauniimmiksi sanoiksi.

Vielä nerokkaammaksi kaikki muuttuu, kun kuuntelee säkeistötkin. Laulajatar haluaa epätoivoisesti pitää kiinni ainoasta turvalliseksi todetusta rakastajastaan, melankoliasta. Kaikki muut ovat aina pettäneet. Sitä ei biisissä sanota suoraan, mutta jos pelkää pakokauhuisesti olevansa menettämässä surun elämästään, mitä silloin on tulossa tilalle? Onni. Mutta: "Sorrow, you're the only lover I can call my own." Onni on yleistä, murhe yksityistä. Soitto on suruista tehty. Ei olisi onnellista artistia nimeltä Lykke Li, olisi vain onnellinen ei-kukaan.

En valehtelematta ole törmännyt tänä vuonna näin hyvään popsanoitukseen. Eikä sävelmä ole sen huonompi. Myös 60-luvun tyttöbändien siteeraaminen käy järkeen. Niiden kappaleissa laulettiin paskoista poikaystävistä, jotka olivat kuitenkin niin ihania, ettei elämästä ilman heitäkään olisi mitään tullut. Lykke Lille masennuksen musta sykkyrä sydänalassa on se paska mutta ihana poikaystävä.







Tags: ,
Current Location: Harjukatu

Leave a comment
Image on hyvä lehti: sen laajat pääartikkelit ovat äärimmäisen mielenkiintoisia oikeastaan aina, kun aihepiiri vaan sattuu itselle natsaamaan. Jätin taannoin tilauksen uusimatta, koska aviisissa käsitellään kuitenkin niin paljon muodin ja designin kaltaisia itselleni kuolettavan ikäviä elämänaloja. Nyt oli kuitenkin pakko ostaa irtonumero, kun kansijuttuna luvattiin Sofi Oksasen maailmanmenestyksen tarinaa.

En pettynyt. Nälkävuoden mittainen artikkeli on varmaan parasta kirjallisuusjournalismia, jota olen koskaan tullut lukeneeksi. En tosin paljoa luekaan kirjallisuusjournalismia, suurin osa siitä maistuu arkistopölyltä.

Puhdistuksen ulkomaanvalloituksesta on puhuttu paljon, mutta ehkä sen mittasuhteita kannattaa vielä alleviivata. Teoksen myynti on ylittämässä miljoonan rajan. Tämä tekee nähdäkseni siitä "modernin ajan" menestyneimmän suomalaisen kulttuurituotteen. Joidenkin hittiartistien levyjä on myyty enemmän, mutta levyjä myydään varmaan yleensäkin paljon enemmän kuin kirjoja (näin uskallan sanoa ilman tilastojakin), ja romaanin menestys karttuu paljon hitaammin, se kun pitää kääntää kullekin kielelle, ja sen jälkeenkin sitä voidaan kaupata tasaisesti monen sesongin ajan. Puhdistus tulee olettavasti ohittamaan Nightwishit ja Rasmukset absoluuttisissakin luvuissa, mikä on todella vaikuttavaa. Luonnollisesti sen kulttuurinen merkityskin on ihan eri luokkaa kuin bulkkirockin.

Mikä nyt sitten tekee yhdestä kirjasta tällaisen ilmiön? Osittain sen voi selittää ilmeisillä asioilla. Mediaseksikkään näköinen nuori kirjailija, joka puhuu värikkäitä. Mediaseksikäs kirja, joka sivuaa ihmiskaupan ja kommunismin historian kaltaisia keskustelua lietsovia teemoja. Osittain kyse taas on lumipalloefektistä, joka leimaa kaikkia kulttuuripuolen megailmiöitä. Kun jostain jutusta tulee tarpeeksi iso, tulee siitä omalla painollaan vielä isompi - koska sen tuntemuksesta tulee yleissivistystä, kansalaisvelvollisuus, whatever. Tämä koskee erityisesti Puhdistuksen voittokulkua Suomessa, jossa sen 200 000:n menekki voittaa kevyesti kaiken Väinö Linnan jälkeen.

Pekka Hiltusen kirjoittama Imagen artikkeli etsii muitakin syitä, nimittäin Sofin persoonaan liittyviä. Juttu piirtää kuvaa ihmisestä, joka on sekä määrätietoinen että ehdoton. Tällainen ihminen uskoo omaan asiaansa niin täysillä, että saa muutkin uskomaan, mutta ei sitten kääntöpuolena kykene kompromisseihin. Oksasen henkilökuvasta tulee perinteisen taiteilijatyypin sijaan mieleen diktaattori tai lahkolaisjohtaja. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi, koska tällaisella luonteella on hyvin suositeltavaa kirjoittaa mieluummin kirjoja kuin lähteä politiikkaan.

Perusvaikutelma Oksasesta onkin, että hän on ihminen, joka on puskenut itsensä valitsemallaan alalla maineeseen silkalla tahdonvoimalla. Aikanaan ensin Teatterikorkean dramaturgiapuolelle, vaikka osa valitsijoista vastusti, sitten esikoiskirjailijaksi 26-vuotiaana ja lopulta niin korkealle kaapin päälle kuin Suomessa tällä alalla pääsee. Kun aikanaan luin tuoreeltaan Stalinin lehmät, ihmettelin hieman, miksi opus oli yleensäkään päätetty julkaista siinä muodossa - se oli hirveän raskasta luettavaa, eivätkä keskeiset teemat onnistuneet pelaamaan yhteen. Puhdistus on monta kertaluokkaa parempi romaani, mutta ei se ainutlaatuisen hyvä ole, minkä Pirkko Saision kaltaiset tarinan taustahahmot tuovat Hiltusen jutussakin esiin. Sen sijaan Sofi on nerokas markkinointi-ihminen. Osin ehkä tiedostamattaankin, sillä tuskinpa ovet paukkuen tapahtunut lähtö WSOY:lta oli mitään muuta kuin tunnepurkaus tai jopa kiukuttelua, suhtautui Anna Baijarsiin ja kumppaneihin sitten miten hyvänsä. Tämäkin episodi kääntyi kustantamon tappioksi ja Oksasen voitoksi.

Välirikko WSOY:n kanssa oli sikäli jännittävä, että juuri Sofin kaltaisia kirjailijoitahan herra überjohtaja Eijkens listoilleen kaipaili. Sittemmin Sofi on kuitenkin keskittynyt todistamaan, ettei hänen kaltaisensa kirjailija tarvitse ainakaan enää tietyn tunnettuuden saavutettuaan kustantamoa paljon mihinkään. Toki hän solmi uuden kustannussopimuksen Teoksen kanssa, mutta esim. ulkomaanvienti tuntuu vetävän pitkälti hänen itse luomiensa kontaktien ansiosta, ja viimeisin veto, Silberfeldt-kustantamo, todistaa lyömättömästi bisnesvainusta sekin.

Nyt Oksanen myy Juha Vuorisen kanssa kimpassa pokkareitaan kymmenin tuhansin jokaisen Alepan lehtihyllystäkin ja kaivaa saman tien toisella kädellä naftaliinista Solzenitsynin neuvostokriittisen klassikon Vankileirien saaristo, josta siitäkin tulee hänen julkaisemanaan varma menestys.

Oksasen tekemisiä on kiehtovaa seurata, koska siitä on vuosikymmeniä, kun kenellekään kirjailijalle Suomessa on lyöty tällaisia vaikuttamisen kortteja käteen. Väinö Linnalla sellaiset oli, ja miten kävikään: kansakunnan äänellä puhuminen kävi liian raskaaksi taakaksi, ja mies vaikeni tyystin. Sofille ei varmastikaan käy niin. Hän uskoo liikaa omaan totuuteensa, mikä se milloinkin sattuu olemaan. Ja hän tuntuu viihtyvän julkisuuden valokeilassa paremmin kuin hyvin.

Oksasen seuraavan romaanin on ilmoitettu tulevan syksyllä 2012. Jos hän on kaiken myllytyksen keskellä pystynyt jatkamaan kehitystään ja kirjoittamaan Puhdistustakin merkittävämmän ja monikerroksisemman teoksen, voi hänen kyllä sanoa ansainneen asemansa ja materiaalisen menestyksensä.

Tags: , , ,
Current Location: Harjukatu
Current Music: Prince: Raspberry Beret

Leave a comment
Kevät 2011 on Kauko Röyhkä -kevät. Vaikka hänen ja Riku Mattilan Kaksi lensi tuulen mukaan -albumi ilmestyi vasta viime viikolla, olen luukuttanut sitä jo huhtikuun puolelta asti, kiitos journalististen velvoitteiden. Olen jo tehnyt haastattelun ja levyarvostelun, joten nyt lienee aika pistää Röyhkä tämän sesongin osalta pakettiin subjektiivisella kirjoituksella albumista, joka on itselleni tämän vuoden odotetuin. Suokaa anteeksi, Kauko on suurin musiikillinen idolini, ja tämä sentään hänen ensimmäinen varsinainen uusi levynsä yli kolmeen vuoteen.

Kun Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levy ilmestyi vuoden 2008 alussa, fanit valuttivat kuolaa molemmista suupielistä. Röyhkä ei ollut tehnyt todella merkittävää levyä viiteentoista vuoteen. Hän oli ajautunut äänittämään melko kapea-alaisen livebändinsä kanssa epäinnoittuneen kuuloisia levyjä tihein välein. Toki niilläkin oli loistavia yksittäisiä kappaleita - esim. Cooperin testi ja Etsijät ovat lähellä kärkipäätä miehen koko uralla - mutta myös paljon laiskaa pullanmussutusta.

Riku Mattilan kanssa Kauko lähestyi levytysprosessia aivan eri tavalla: kukin biisi toteutettiin erikseen sille sopivalla tavalla, siihen sopivien soittajien kanssa, eikä aikaa tai vaivaa säästelty. Lopputuloksen kuuli. Biisimateriaali oli parempaa kuin vuosiin, mutta ennen kaikkea sovituksissa ja tuotannossa oli aivan uutta mielikuvitusta. Levy sisälsi myös yhden täysosuman, maagisen Helvetti-raidan, jylhän mietteliään analyysin ulkopuolisuuden olemuksesta, joka avasi tavallaan uutta uraa Röyhkän tuotannossa. Ulkopuolisuutta hän on käsitellyt paljon, mutta nuorempana vihaisen uhmakkaasti tai rienaavan ilkikurisesti. Helvetti tuntui kypsemmältä katsaukselta aiheeseen.

Silti nimetön levy ei ollut aivan se viiden tähden klassikko, joksi moni sen julisti. Osa biiseistä oli aika ennalta-arvattavaa Kaukoa. Joiltakin osin oli tavoiteltu visiota, jota ei vielä kyetty ihan tappiin asti toteuttamaan.

Kaksi lensi tuulen mukaan -levylle kappaleet on valittu 140 tarjokkaan joukosta. Se on mieletön määrä, ja tuloksena olisi voinut olla millainen levy tahansa. Riku Mattila päätti tehdä siitä tällaisen. Kuulematta niitä 127 muuta voi rohkeasti todeta, että Mattila oli oikeassa. Kaksi lensi tuulen mukaan on niin yllättävä ja monia puolia itsestään paljastava levy kuin 52-vuotiaan legendan uusi albumi voi olla. Huteja ei ole, musiikillinen paletti on vielä laajempi kuin viimeksi, kokonaisuus on vapautunut, vaikka levyltä löytyy monenlaisia tunnelmia.

Levyn kärkiraidat ovat keskenään aivan erilaisia. Vanhan ajan filmissä on dramaattisten jousten alleviivaama tarttuva sävellys, jonka allegorinen teksti tiivistää kevään 2011 yhteiskunnalliset tunnot: perussuomalaisuus, ennakkoluuloinen uuden pelko, on asenne, joka olisi syytä jättää menneisyyteen. Muutoksiin on suhtauduttava reaktiivisesti eikä kuoreensa käpertyen. Ensin isät, sitten pojat on jyskyttävän konemaisella kompilla kulkeva alistunut visio siitä, miten nuoruuden vimma muuttaa asioita aina tukahtuu keskiluokkaisuuden peitteen alle. Kiviset päät ja Saari heittäytyvät mystisempiin progetunnelmiin ja edustavat päivitettyä versiota esim. loistavan Mutta, mutta -ep:n ja muiden Nartun loppuaikojen levyjen meiningistä. Tämä on arkisen tuolle puolen kurottavaa Röyhkää.

Mutta levyllä on myös hersyvintä arki-Kaukoa. Svengaavien torvien säestämä Sukujuhlat on hyvin suomalainen kuvaus kännäävistä ja riitelevistä keski-ikäisistä; jälleen Kaukon kertojahahmo asettuu ulkopuolelle hämmästelemään lähimmäistensä toilauksia. Seesteinen Saippuasarjojen tähdet on monitulkintainen. Biisi on musiikillisesti upea, mutta teksti hämmentää: Röyhkä tuntemassa myötätuntoa saippuasarjojen nopeasti unohtuvia näyttelijöitä kohtaan? Kenties hän puhuu tässäkin allegorisesti. Röyhkä on aina kulkenut maantien ojissa eikä maantiellä. Häntä eivät kiehdo instituutiot, eikä saippuasarjojen tähdistä tule koskaan deniroja tai nicolekidmaneja, heidän tähteytensä on pientä, nukkavierua ja halvan kuohuviinin makuista.

Päätösraidalla Se on jotain ihmeellistä Röyhkä kuulostaa onnelliselta, perheelliseltä mieheltä romanttisissa tunnelmissa. Joku Lauralle ei ole aidon romanttinen kappale tähän verrattuna. Se liikkuu metatasolla, "nyt tehtäisiin teinirakkausbiisi". Tämä vertautuu enemmänkin Onnenpäivä-levyn vereslihaiseen nimikappaleeseen, paitsi että nyt asiat ovat hyvin. Tekee vaikutuksen.

Kaksi lensi tuulen mukaan on fantastisen hyvää musiikkia. Liki jokaisesta biisistä paljastuu vielä parinkymmenen kuuntelun jälkeenkin uusia yksityiskohtia. En usko, että Suomessa julkaistaan tänä vuonna toista näin sävykästä ja ajateltua populaarimusiikkilevyä. Vasta nyt alan todella uskoa, että Röyhkä saattaa hänkin parantua vanhetessaan tai ainakin pystyä määrittelemään artistipersoonansa Tuomari Nurmion tyyliin uusiksi.

Asian ydin onkin siinä, ettei Kaksi lensi tuulen mukaan vertaudu oikein mitenkään Kaukon 80-luvun tekemisiin. Hän on murtautunut ulos siitä noidankehästä, jossa kaikkea uutta pitäisi verrata vanhaan. Oikeastaan uutta albumia ei voi verrata mihinkään. Se seisoo omillaan. Asioita tullaan vertaamaan siihen.

Se ei ole mikään konseptilevy, jonka hienous perustuisi mahdollisuuteen määritellä se parilla nasevalla lauseella. Se on jotain niinkin harvinaista kuin 46 minuuttia keskenään erilaisia, saatanan hyviä biisejä. Joku sen kappale saattaa olla yleinen, joku yksityinen; joku kitkerä, joku onnellinen. Se ei ole Kaukon erolevy tai Kaukon rakkauslevy tai Kaukon vanhenemislevy tai Kaukon kantaaottava levy. Se on Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan ja useiden vierailevien muusikoiden tekemä viiden tähden levy. Kuunnelkaa se. Kuunnelkaa sitä. Myöntäkää sille palkintoja, julistakaa se klassikoksi, älkää nihkeilkö sen takia, että menitte vuonna 2008 - myöntäkää se, ennenaikaisesti - jo väittämään näiden miesten tehneen sen suurtyön, jonka he itse asiassa tekivät vasta nyt.


Tags: ,
Current Location: Harjukatu

2 comments or Leave a comment
http://www.nrgm.fi/kritiikit/scandinavian-music-group-%E2%80%93-manner/?fb_comment_id=fbc_10150177457384214_16023887_10150178001324214#ff41941c4fbb74

Näin tuli sinänsä arvostamani Oskari Onninen kirjoittaneeksi Nuorgam-sivustolle uudesta Scandinavian Music Group -levystä. Onninen on kehunut joitakin suurimpia suosikkiartistejani, joten hän ei voi olla aivan paska jätkä, mutta tämän arvostelun pointtia saa hakea suurennuslasin kanssa.

Nuorgam, tämä Suomen Pitchfork, jakaa levyille pisteitä esikuvansa tapaan nollasta sataan. SMG:n Manner-uutuus on saanut niitä Onniselta 42. Hänen mielestään kyse on siis keskitasoa huonommasta levystä, kaikki maailman levyt huomioiden. Tämä huonous vaikuttaa Onnisen mielestä pohjautuvan ennen kaikkea SMG:n laulaja-sanoittaja Terhi Kokkosen taipumukseen hyödyntää luontoa ja välillä eläinkuntaakin kielikuvissaan. En sitten tiedä, miksi juuri tämä aihealue olisi niin kovin ärsyttävä. Arvostelijalle voidaan silti sallia tällainen henkilökohtainen mielipide. Minäkin inhoan A.W. Yrjänän taipumusta nostaa gnostilainen raamatuntulkinta esiin aina kun terävä kieleni välttää.

Sen sijaan en pysty millään allekirjoittamaan Onnisen esittämää kohtalonyhteyttä SMG:n, Amélie-elokuvan ja Supernaiivi-romaanin välillä. Olen kuunnellut SMG:tä paljon, nähnyt Amelien kahdesti ja lukenut Supernaiivin kerran. Pidän vain ensin mainitusta. Onninen nähtävästi luulee myös SMG:n edustavan jonkinlaista sliipattua vanhenevan x-sukupolven kiiltokuvaa. Tämän voi selittää vain se, ettei hän ole itse riittävän vanha ymmärtääkseen, mistä on kysymys.

Nähtävästi SMG:llä on teinifaneja. Mikäs siinä. Ei se väärin ole. Minusta SMG laulaa kuitenkin levy levyltä selkeämmin kolmekymppisten ihmisten tyypillisistä ihmissuhdekriiseistä - ensimmäiset vakavat parisuhteet alkavat jo unohtua, seuraavien solmimisessa se ongelma, ettei mikään enää koskaan tunnu samalta. "Vieläkö soitan banjoa" tai uude levyn "Kaunis Marjaana" kertovat juuri tästä. Tämä on minun elämääni, ja alan olla aika vitun kyllästynyt kyynisiin tyyppeihin, jotka nauravat sille.

Onninen kirjoittaa:

"Puhtaasti vastenmielinen on ainoastaan Kaunis Marjaana -sinkkujollotus, joka osoittaa, että tietyiltä ihmisiltä pitäisi kieltää kantrirenkutusten kirjoittaminen vesi- tai tässä tapauksessa lähdevesikidutuksen uhalla.

Vai mikä muu voisi olla riittävä rangaistus kappaleesta, jossa pyöräillään turhaan Puistolaan anelemaan edellisenä päivänä jätettyä miestä takaisin ja jonka melodia jää päähän niin tiukasti, ettei siitä pääse eroon ilman lobotomiaa?"

"Kaunis Marjaana" on ihana, vilpittömän tarttuva kappale. Miksi ihmeessä kantrimelodia yhdistettynä Puistolaan pyöräilyyn olisi jokin rangaistuksen aihe? Kuinka vitun pihalla kriitikko voi olla?

Mitä epämääräistä Puistolassa on?

Puistolassa ei ole mitään epämääräistä, kuten ei ole Scandinavian Music Groupissakaan, yhdessä niistä harvoista orkestereista, jotka Suomessa vielä pyrkivät ja pystyvät kuulijan tunne-elämän liikuttamiseen.


Tags: ,
Current Location: Harjukatu

4 comments or Leave a comment
Tässä sitä odotellaan tietoja hallitusneuvotteluista, jotka ovat tänään virallisesti käynnistyneet Jyrki-boyn toimitettua puolueille kysymyslistansa. Listasta käy kyllä ilmi, mitä Katainen itse haluaisi: saman meiningin jatkoa, tukea EU:n ongelmamaille ilman turhia kysymyksiä, tasaverotusta, rajuja menoleikkauksia.

Mutta hankalaa tästä tulee. Demarit lienevät tosipaikan tullen kompromissihaluisia kaikissa mainituissa kysymyksissä, joskaan eivät ehkä siinä määrin kuin Minkki-Marin Keskusta, jonka Katainen tietysti olisi halunnut edelleen hallituskumppanikseen, nyt vain kakkospuolueen roolissa. Vaan entäpä tämä 39 kansanedustajan ryhmä, jota kovasti sovitellaan sinne kolmanneksi vastuunkantajaksi ja joka jo ehti jakaa valiokuntapaikkansa niinkin viisaasti, että mm. aseista diggaava rasisti Jussi Halla-aho iskettiin aseista ja maahanmuutosta vastaavan valiokunnan johtoon?

Tämän päivän ykkösaihe sosiaalisessa mediassa on ollut toinen persu, jolle ei ehkä valiokuntapaikkoja tipu, nimittäin viitasaarelainen sahuri Teuvo Hakkarainen, jonka HS:n sivuilta löytyvä videohaastattelu on kaiketi paras katsoa itse, sen sijaan että edes yrittäisi perehtyä siihen kirjallisten kuvausten avulla. (Minä en aio sitä tähän linkittää, siitä voitte olla varmoja.) 39 random-hahmon joukkoon tosiaan tuntuu mahtuvan vaikka mitä, koskapa sosiaalinen media ei tätäkään sketsihahmoa ollut osannut kaivaa esiin ennen vaaleja, vaikka persuehdokkaiden tempauksilla elämöitiin siellä viikkokausia ja kyllästymiseen asti. Teuvo Hakkaraisen täytyy olla Spede Pasasen siittämä, mutta ei ihan perinteisessä mielessä, vaan kynällä jonkun kadonneen käsikirjoituksen sivuille, josta mies on sitten yliluonnollisten vaiheiden kautta tullut materialisoituneeksi tosielämään.

Yritä nyt sitten saada tällaisesta jengistä kasaan uskottava hallituskumppani. Otetaan vastaan vetoja, kauanko kestää, ennen kuin projekti hajoaa käsiin.

Vasemmiston ja vihreiden ei nyt kannattaisi tehdään yhtään sellaista liikettä, joka perustuisi oletukseen, että Kok-Sdp-Pers -hallitus tosiaan syntyy. Lähiviikoista tulee poliittisesti äärimmäisen mielenkiintoisia, ja kevään 2003 draama voi vielä kalveta nyt näyteltävän rinnalla. Perussuomalaisten eduskuntaryhmässä on muutaman rutiinipoliitikon paimennettavana iso kasa kylähulluja ja Vaatehuoneen Simon tasoisia kansannaurattajia, ja sitten tämä likimain demoninen Suomen Sisu -fraktio, joka luultavasti fantasioi jo koko puolueen kaappaamisesta haltuunsa. Katainen on kusipää, mutta ei hullu. Nämä tosiseikat kannattaa pitää mielessä.

Tags: , ,
Current Location: Harjukatu
Current Music: 22-Pistepirkko: Shadow

1 comment or Leave a comment